Viime lauantaina Haminan kilpailut menivät surkeasti. Oikein mikään ei onnistunut. En tätä osaa mitenkään eritellä, mutta päälimmäiseksi jäi aivan hemmetin kurja olo. Niin kurja, että päätin että en minä tätä enää tahdo. Kun ei nämä olleet ensimmäiset kisat joiden jälkeen on ollut aivan liian paha olo.
Treenaamista en sitten kuitenkaan ajatellut lopettaa, koska se on useimmiten hyvinkin mukavaa, ja ilman minkäänlaisia kilpailuaatteita varmasti vielä miellyttävämpää. Lisäksi jos emme kilpailisi niin rimat voisivat aina olla minikorkeudella, melkoista autuutta!
Seuraava viikko eleltiin sitten aika tyytyväisinä ilman agilityä. Viikko ilman enempiä agilityajatuksia tuntui tosi uudelta ja omituiselta. Lenkkeiltiin uusissa paikoissa, kerättiin mustikoita ja oltiin vaan. Jotain pieniä temppujuttuja ja nenäpuuhia tehtiin aktivoinniksi.
(Keskiviikkona tosin käytiin PAWin treeneissä, Safi teki välistävetoja ja Kippe pari perussarjaa.)
Lauantaina aloin kuitenkin miettiä että en minä vielä taida luovuttaa. Ei ehkä ole mitään tarpeeksi hyvää syytä. Minulla on nuori, terve(!!!) ja paikoittain ihan hyvinkin koulutettu koira innokkaana odottamassa uutta Wubbaansa käyttöön. Kyllä se homma vaan on saatava toimimaan kisoissakin.
Tiedostan kyllä että tulossa on lisääkin pähkäiltävää, vielä en ole esimerkiksi tulospaineista joutunut kärsimään ja suoritusaikoja kyttäämään, mutta varmasti joudumme senkin vaiheen käymään läpi. Uskallan kuitenkin väittää että Grecon kanssa opin pahimmista tuloskeskeisistä ajatuksista pois, ja toivottavasti osaan Kipenkin kanssa oppejani hyödyntää.
Sunnuntaina aamulla tehtiin oikein mukava reipas aamulenkki jotta raaskin jättää pojat koko päiväksi kotiin kun itse lähdin Vappu Alatalon psyykkisen valmentautumisen luennolle. Aika kovasti pitäisi itseään varmaan valmentaa että onnistuisi jättämään epäonnistumisen pois sanavarastostaan...
Meri ja Sinni jatkoivat luennolta meille kylään ja ilta lopetettiin aamuneljältä varsin mukaviin mielikuvaharjoituksiin. Leivottiin aivan mahdottoman maistuvia keksejäkin. Tänään oltiin muutama tunti mustikkametsällä, minun saaliini oli 4 litraa, ei hullummin!
Kirva tykkää kovasti mustikoista, syö niitä ihan järjettömiä määriä ja kakkaa sitten aivan pikimustaa kakkaa.
PS. Tässä vielä yksi juttu, koska olenhan sanojeni mittainen nainen:
"Päättynyt on mestarin retki,
oppeja pitää muistella vielä hetki.
Plussalle pääsyä koitetaan,
sitä ennen tuskin kovasti voitetaan.
Siihen voi mennä parikin vuotta,
mutta ennen sitä älä nyt täysin muutu suotta."
-Sivistynyt Kisälli
Paria kohtaa haluan nyt tarkentaa
VastaaPoistane muuten mun mieltäni kaihertaa
Retkeni/-mme ei tosiaan päättynyt vielä
on paljon marjoja metsissä siellä
Nuo metsät on paitsi puuta, myös agilityä
voi marjastusopeista olla muuallakin hyötyä
Pieni ja tyhjä on ämpäri vaikka
on täysi kauha aina ilohuudon paikka
Ämpäri tuskallisen hitaasti täyttyy
mutta plussia paljon jo matkalla syntyy.
niin ja toinen:
Viimeinen rivi on tärkeä
siinä on paljon järkeä
Mutta olennaisin on välissä rivien
kiitos, ole itsekin aina tuollainen.
Runoiloitteluhan on täysin villiintynyt,
VastaaPoistariimiesi sanomiin olin kovin mieltynyt.
Metrofobiasta kärsivän ei meitä tarvitse pelätä,
hän voi nyt rauhassa yönsä levätä.